Suunnittele
Suunnittele
Kosteikkosuunnittelun taso riippuu kohteen laajuudesta, maanomistusoloista, tiedoissa olevista rajoitteista, mahdollisen ulkopuolisen rahoituksen ehdoista ja esimerkiksi ELY-keskusten vaatimuksista. On hyvä ilmoittaa viranomaisille esimerkiksi ELY-keskukseen ja kunnan ympäristönsuojeluun kosteikon suunnittelun käynnistymisestä. Heillä voi olla etukäteen tiedossa asioita, jotka olisi hyvä ottaa huomioon.
Kosteikkosuunnitelman voi tehdä itse tai hankkia palveluna ulkopuolelta riippuen suunnittelutason vaatimuksista. Vaativilla kohteilla kannattaa hyödyntää ammattitaitoista kosteikkosuunnittelijaa, jolla on tarvittava näkemys alueen mahdollisuuksista ja rajoitteista kosteikon perustamisen näkökulmasta.
Yksinkertaisella suunnittelulla pärjää, kun…
- kohde ja vaikutukset ovat omilla mailla
- kosteikko voidaan toteuttaa lausuntomenettelyllä ilman vesilain mukaista lupaa
- suunnittelualueeseen ei kohdistu maankäytöstä tai yhdyskuntatekniikasta johtuvia erityisrajoitteita tai vaatimuksia
- kohteessa tai sen lähiympäristössä ei ole vesistöä, luonnontilaista uomaa, arvokasta elinympäristöä tai muita luontoarvoja, kaava-aluetta, ympäristösopimusta tai muuta rajoitetta
- hanke toteutetaan omalla rahoituksella
Yksinkertaisen kosteikkosuunnitelman mallipohja (docx)
Lähes kaikilla maanrakennusurakoitsijoilla on käytössä vaaituskalusto. Pyydä esimerkiksi tuttua kaivinkonekuljettajaa yksinkertaiselle kohteelle tekemään tarvittavat maaston vaaitusmittaukset ja arvioimaan hankkeen toteutuskelpoisuutta. Kosteikkorakentamiseen perehtyneillä kaivinkonekuljettajilla on usein hyvä näkemys töiden käytännön toteutuksesta. Omille maille ja selväpiirteisiin maastonkohtiin kosteikkoa perustettaessa esimerkiksi tulva-aikainen vedenpinnan korkeus voi toimia hyvänä ja jopa riittävänä vaaitusapuna.
Katso video toteutuneesta yksinkertaisesta pienkosteikosta:
Tarkempaa suunnittelua vaaditaan, jos kosteikko perustetaan usean omistajan maille tai kosteikon vaikutukset, kuten vedenpinnan nostamisen mahdolliset kuivatushaitat, kohdistuvat useaan kiinteistöön. Lisäksi tarkempaa suunnittelua tarvitaan, jos kosteikon perustaminen edellyttää vesilain mukaista lupaa, kohde rajautuu arvokkaisiin vesistö- tai luontokohteisiin tai siihen kohdistuu maankäytöstä tai yhdyskuntatekniikasta johtuvia erityisrajoitteita tai vaatimuksia.
Suunnitelman tulee olla myös siinä tapauksessa yksityiskohtainen, kun kosteikon perustamiseen saadaan ulkopuolista rahoitusta (esim. ei-tuotannollisten investointien korvaus, Leader, Kemera-luonnonhoitohanke). Jos kosteikkoprojektille haetaan ulkopuolista rahoitusta, tulee rahoittajan vaatimukset kosteikkosuunnitelman tason ja kosteikolta edellytettyjen ominaisuuksien suhteen selvittää huolellisesti etukäteen.
Kun kosteikon paikka on tiedossa, on hyvä selvittää ennen varsinaisen suunnitelman tekemistä riittävän laajasti kosteikon mahdolliset reunaehdot. Niiden mukaan valitaan kosteikon toteuttamistapa.
Suunnitelman lähtökohtana on valuma-alueen määrittäminen, jotta kosteikkoon virtaavan veden, ravinteiden ja humuksen määrää pystytään arvioimaan. Yleensä rehevät vesistöt ovat vesilintujen kannalta parempia elinympäristöjä kuin vähäravinteiset ympäristöt.
Valuma-alueen määrittämiseen voidaan käyttää apuna esimerkiksi Paikkatietoikkunan (paikkatietoikkuna.fi) pinta-alan mittaustyökalua tai Metsäkeskuksen valuma-alueen määritystyökalua (arcgis.com). Kartalta on tärkeä löytää vedenjakajat, joita ovat esimerkiksi mäet, ojat, joet ja tiet. Epäselvät tapaukset valumissa kannattaa tarkistaa maastosta. Turvetuotantoalueilla tulee erityisesti kiinnittää huomiota vesien johtamiseen ja valumiseen pois alueelta. Turvetuotantoalueilla vesien virtaussuuntiin on yleensä vaikutettu ja niitä voi olla muutettu useaan kertaan. Jos mahdollista, hanki (sala)ojituskartat kohteelta.
Huomioi suunnittelussa:
- Suunnitellun kosteikon koko suhteessa valuma-alueen pinta-alaan (viipymä)
- Vesien hallinta mm. veden johtaminen kosteikkoon ja sieltä pois
- Vedenpinnan säätely (kaivukosteikossa, jos mahdollista)
- Mahdolliset reunaehdot, alueella olevat tai sen välittömässä läheisyydessä olevat luonnonsuojelualueet, suojeltavat tai muuten huomioon otettavat alueella esiintyvät lajistot yms.
- Ympäristön avoimuus, kuitenkaan unohtamatta matalakasvuisia suojapaikkoja vesilinnuille ja niiden poikasille
- Vaihtelevat syvyysvyöhykkeet
- Pohjamaan laatu, syvyys ja mahdolliset happamat sulfiittimaat, jotka tulee ottaa huomioon kosteikkoa tehdessä
- Pohjavesi
- Onko kosteikon perustamisalueella voimassa olevaa kaavaa, joka tulee ottaa huomioon kosteikkoa perustaessa
- Kosteikon jatkohoito (esim. lietteen tyhjennys syvänteistä)
- Puuston poisto ennen konetöiden aloittamista
- Veden virtaaman hidastaminen ja viivyttäminen kosteikossa niemillä ja saarekkeilla
- Riittävän loivapiirteiset kosteikon vedenohjausniemekkeiden, pesimäsaarten, patopenkereen tai kaivusyvänteiden reunat
- Kasvittumisen varmistaminen esim. tukikylvöillä ennen vedenpinnan nostoa
Hyödyllisiä sivuja kohteen taustatietojen selvittämiseen:
Toteutustapa
Kaivukosteikkosuunnitelman tekeminen on yleensä helpompaa kuin padottavan kosteikon, koska pohjavedenpinnan tasoon ei alueella varsinaisesti vaikuteta ja mahdollisia kuivatushaittoja ei tarvitse pääsääntöisesti ottaa huomioon. Kaivukosteikon tekeminen on kuitenkin yleensä kalliimpaa saatuun vesipinta-alaan nähden kuin maastonmuotoja hyödyntäen patoamalla toteutettu kosteikko.
Patoamalla ja maltillisella vedenpinnan nostamisella pystytään tekemään kustannustehokkaita kosteikkoja, joissa vedenpintaa voidaan säädellä kausikosteikkoperiaatteen mukaan erilaisilla vedensäätelyratkaisuilla. Kausikosteikot ovat oikein toteutettuna elämää kuhisevia keitaita. Padottavaksi soveltuvia paikkoja ovat esimerkiksi maaston notkokohdat, syvät ojat ja entiset turvetuotantoalueet, jossa on jo olemassa olevaa pengertä. Patoamalla toteutetussa kosteikossa matkitaan käytännössä majavien tekemiä tulva-alueita. Majavien tulva-alueista poiketen kosteikon vedenpintaa kyetään säätelemään hallitusti vuodenaikaan sopivaksi.
Aktiivisella vedenpinnansäätelyllä saadaan pidätettyä vettä kosteikoissa kevät- ja syystulvien aikaan, kun ravinteiden kulkeutuminen on voimakkainta. Lisäksi vesilinnuille pystytään maksimoimaan kosteikon vesipinta-ala ja ruokailuelinympäristöt muuttoaikoina sekä poikue-elinympäristönä.
Kausikosteikon ajoittainen kesannointi mahdollistaa ravintoverkkokunnostuksen vesiselkärangattomille. Kesannoidun alueen jäädessä vedenpinnan alle hajoava kasvimateriaali tarjoaa runsaasti hyvää ravintoa vesiselkärangattomille, jotka ovat vesilintupoikueiden tärkein ravinnonlähde.
Vesilinnuille tärkeää:
- Kosteikossa on vaihtelevia syvyysvyöhykkeitä (puolisukeltajat 0–0,5 m ja kokosukeltajat 0,5–4 m)
- Kosteikon ja mahdollisten pesimäsaarten tai vedenohjausniemekkeiden reuna-alueet ovat riittävän loivapiirteisiä (luiskan kaltevuus vähintään 1:3 korkeuteen nähden)
- Rikkonaista rantaviivaa paljon
- Kalattomuus tai kalastossa riittävästi petokaloja pitämässä särkikalakannan pienenä
- Veden vaihtuvuus kosteikossa (umpiperien välttäminen)
Kaivukosteikon suunnittelu
Kaivukosteikko kannattaa perustaa paikkaan, jossa vedenpinnan nostaminen patoamalla tai pohjaveden pinnantasoa nostamalla ei ole mahdollista kuivatushaittojen takia. Kaivukosteikkoja tehdessä on tärkeää huomioida veden riittävä vaihtuvuus, jotta happitilanne pysyy kosteikon eri osissa hyvänä ympäri vuoden. Ilman riittävää veden vaihtuvuutta mikrobit saattavat kuluttaa veden hapen loppuun kosteikkoon kertynyttä orgaanista ainesta hajottaessaan. Yleensä riskit tähän ovat suurimmat vuoden lämpimään aikaan loppukesästä tai talvella, kun jääkansi estää veden ja ilman välisen ”kosketuksen”. Vähähappisissa oloissa vesiselkärangatonlajisto kärsii tai huonoimmassa tapauksessa tuhoutuu kokonaan, jolloin proteiinipitoista ravintoa on vesilinnuille tarjolla vähäinen määrä.
Vaihtelevat syvyysvyöhykkeet takaavat erilaisia elinympäristöjä puolisukeltajille ja kokosukeltajille. Kosteikkoon voi rakentaa kasvipeitteisiä tai vedenalaisia tai -päällisiä kynnyksiä, jotka hidastavat veden virtausta ja parantavat vesiensuojelua. Kynnykset myös estävät ja hidastavat lähellä pohjaa virtaavan, painavan, ravinnepitoisen veden etenemistä kosteikossa.
Erityisesti kaivukosteikkoa perustaessa kannattaa huomioida kasvillisuuden saaminen kosteikkoon. Mikäli pohjamaa on savea, kannattaa saven pinnalle jättää pieni kerros turvetta tai multaa, joka kylvetään välittömästi kosteikon valmistumisen jälkeen. Tukikylvön tarkoituksena on saada riittävä kasvillisuuspeite ja juuristo kosteikon pohjalle ja reunoille sitomaan helposti irtoavan turpeen tai mullan paikoilleen ennen vedenpinnan nostoa. Myöhemmin vedenpinnan noustessa kosteikkoon kulkeutuu ja juurtuu erilaisia vesi- ja rantakasveja. Kylvetyn kasvillisuuden jäädessä vedenpinnan alle se tarjoaa hyvää ravintoa vesiselkärangattomille, jolloin vesilinnuillekin on tarjolla runsaasti ravintoa.
Kaivukosteikot kannattaa yrittää suunnitella siten, että niissä olisi mahdollista edes vähän säädellä vedenpinnan korkeutta vuodenajan mukaan. Tämä helpottaa kosteikon hoitamista ja reuna-alueiden kesannoitumista.
Padottavan kosteikon suunnittelu
Patoamalla toteutettu kosteikko kannattaa suunnitella paikkaan, joka on luontainen notkopaikka, entinen turvesuo tai maastoon, jossa on riittävästi kaatoa ennen naapurikiinteistöjä. Ota suunnittelussa huomioon vedenpinnan säätelylaitteistojen ja rumpuputkien (puolimunkki, munkkikaivo, tulvauoma, ylivirtausputki jne.) oikea mitoitus myös tulva-aikana. Kosteikkoa padottaessa tarkoituksena on nostaa vedenkorkeus haluttuun tasoon siten, että vedenpinnan nostamisesta muodostuvat kuivatushaitat puustolle ja pelloille pysyvät suunnitellulla alueella.
Mikäli kuivatushaittoja on vaarana koitua naapurikiinteistöille, on kosteikon perustamiseen kysyttävä lupa naapurikiinteistön omistajalta. Vaihtoehtoisesti vedenpinnan maksimikorkeustaso on suunniteltava siten, että kuivatushaitat pysyvät sen kiinteistön rajojen sisällä, johon kosteikko on tarkoitus toteuttaa.
Kuivatushaittaraja-arvojen nyrkkisäännöt (korkeudet suunnitellun kosteikon vedenpinnan tasosta mitattuna):
- Vedenpinnan tasosta muodostuvat kuivatushaitat maanviljelylle 0–1 m asti.
- Metsätalouskäytölle Metsäkeskuksen ohjeistuksen mukaan kuivatushaitat metsätalouskäytölle rajoittuvat 0–0,4 m korkeuteen vedenpinnasta mitattuna.
Mikäli esimerkiksi naapurikiinteistön pellot sijaitsevat yli metrin korkeudella kaavaillun kosteikon vedenpinnan tasosta, maanviljely ei kärsi pohjavedenpinnan nostamisesta. Mikäli pelto sijaitsisi 80 cm korkeudella, se voisi kärsiä vedenpinnan nostamisesta.
Veden kapillaarinen nousu kosteikon ulkopuolella voidaan estää tai rajata patopenkereellä ja erillisillä kuivatusojilla. Myös pohjamaan rakenne vaikuttaa veden kapillaariseen nousuun maaperässä. Mikäli pohjamaa on hiekkaa tai moreenia, veden kapillaarinen nousu on vähäistä ja sen mahdollisesti tuomat haittavaikutukset rajoittuvat pienelle alueelle. Vastaavasti mikäli pohjamaa on savea, voi veden eteneminen olla jopa satoja metrejä maaperässä ja vaikutukset ulottuvat pitkälle. Tällöin patopenkereiden ja kuivatusojien tekeminen tulee helposti välttämättömäksi.
Kosteikon keskisyvyydeksi riittää vesilinnuille hyvin 0,5–0,7 m. Tällöin kosteikossa on vedenpinnan säätelyvaraa kausikosteikkoperiaatteen toteutukseen ja kokosukeltajille löytyy elinympäristöjä kaivusyvänteistä ja alueen luontaisista notkokohdista. Mikäli kosteikko halutaan perustaa puolisukeltajia varten tai yli 0,5 m vedenpinnan nostaminen ei ole mahdollista, voi suunniteltua kosteikon keskisyvyyttä laskea. Puolisukeltajien elinympäristöksi riittää 0–0,5 m vesisyvyys.
Turvemaapohjien käsittely
Mikäli kosteikkoa ollaan suunnittelemassa entiselle turvetuotantoalueelle tai paikkaan, jossa ei ole kasvillisuutta tai olemassa oleva kasvillisuus on hyvin vähäistä, kannattaa alueen kasvittuminen ottaa huomioon. Kasvittomat maa-alueet ovat herkkiä eroosiolle ja ne eivät tarjoa juurikaan ravintoa vesiselkärangattomille. Suunnitelmassa on hyvä ottaa huomioon yleensä happamien alueiden maanparantaminen esimerkiksi tuhkaamalla tai kalkitsemalla, jotta heinäkasvit saavat kasvuun uutta voimaa ja vähennetään siten maaperän eroosiota. Tuhkatut tai kalkitut alueet kannattaa myös välittömästi kylvää eri siemenseoksilla, jotta kasvittumista saadaan nopeutettua ennen kuin vedenpintaa nostetaan.
Patopenkereet
Patopenkereen tarkoitus on pidättää hallitusti vettä kosteikossa. Lisäksi sillä pystytään estämään vedenpinnan noston kuivatushaittavaikutuksia patopenkereen ulkopuolella yhdessä kuivatusojien kanssa. Patopenger kannattaa suunnitella rakennettavaksi paikkaan, jossa voi hyödyntää maaston luontaista korkeusvaihtelua ja maapohja on kestävä. Tällöin minimoidaan maamassojen kaivutarve ja patopenkereen rakentamisesta tulee mahdollisimman kustannustehokasta. Puuston poisto kannattaa huomioida tarkasti suunnittelussa, etteivät kannot, puunrungot tai hakkuutähteet haittaa padon rakennustöitä myöhemmin.
Patopenger tulee suunnitella riittävän kestäväksi. Mahdollisuuksien mukaan kovemmasta pohjamaasta tehtävä padon ”sydän” on tukevasti pohjamaata vasten, jos tukeva pohjamaa (kiinteä savi tai moreeni) on alle 0,5 m syvyydessä. Pohjamaan ollessa yli 0,5 m syvyydessä ei pintamaata kannata poistaa kokonaan, vaan patopenkereen etuluiskasta otetaan pintamaa pois noin 30–50 cm leveydeltä noin 0,5 m syvyyteen asti ja siihen levitetään lujitekangasta. Osa lujitekankaasta jätetään patopenkereen keskikohdalle. Etuluiskan kaivettuun syvänteeseen laitetaan maata lujitekankaan päälle. Maamassasta muotoillaan patopenkereeseen ”sydän” ja se tiivistetään. Lopuksi toteutetun ”sydämen” päälle taitetaan loput lujitekankaasta tulvatasoon asti suojaamaan etuluiskaa. Tehdyn padon sydämen päälle levitetään lopuksi pintamaakerros kasvittumisen varmistamiseksi.
Patopengertä suunnitellessa kannattaa huomioida sen hoito ja toimivuus: tiivistynyt ja hyvin kasvittunut patopenger pystytään suurimmalta osin hoitamaan koneellisesti esimerkiksi traktorilla, joka on varustettu niittomurskaimella. Hyvä patopenkereen harjanleveys on vähintään 3 m, kosteikon puoleinen luiskan kaltevuus vähintään 1:3 ja ulkopuolinen luiska 1:2 korkeuteen nähden. Patopenkereen ja kaivusyvänteen väliin kannattaa jättää vähintään 3 m koskematon tukipenger, joka estää patopenkereen etuluiskaa vajoamasta kaivusyvänteeseen. Riittävän loivapiirteiset luiskat vähentävät veden liikkeen vaikutuksesta patopenkereeseen syntyvää eroosiota ja kasvillisuus tarttuu loivaan pintaan paremmin. Lisäksi loivat luiskat tarjoavat hyvää ruokailuympäristöä puolisukeltajille ja kahlaajille.
Padon harja kannattaa tehdä noin 50 cm korkeammalle kuin kosteikon suunniteltu tulvakorkeus. Tällöin penkereessä on hyvin varaa äkillisten tulvien varalta. Patopenkereeseen on hyvä suunnitella 10–30 cm painuma- tai tiivistymisvara rakennusvaiheessa pohjamaalajin mukaan. Mikäli patopenger perustetaan pelkästään turpeesta, se painuu huomattavasti enemmän kuin kiinteästä savesta toteutettu patopenger. Patopenger kannattaa rakentaa vaiheittain siten, että se rakennetaan kerroksittain välillä kaivinkoneen kauhalla tai ajamalla tiivistäen. Tällöin siitä saadaan mahdollisimman kestävä ja tiivis.
Patopenger tulee kylvää välittömästi valmistumisen jälkeen monivuotisella heinäsiemenseoksella ja antaa kasvittua ennen kuin vedenpintaa nostetaan. Jos patopenger on valmistunut keväällä tai alkukesästä, siemenseoksessa voi olla mukana yksivuotisiakin, itävyydeltään hyviä kasveja. Syksyllä siemenseoksessa kannattaa käyttää syysviljoja, joiden itävyys on hyvä ja ehtivät muodostamaan juuriston. Se tukee patopenkereen maamassoja paikoilleen ennen syyssateiden alkamista. Erityisesti syysruis muodostaa vahvan juuriston ennen talvea. Tällä tavoin patopenkereen eroosiota saadaan vähennettyä ja siitä tulee kestävä nopeasti.
Patopenger kannattaa rakentaa aina kasvukauden ja kuivan maan aikaan, jos vain mahdollista. Paikoin maanpohjan kantavuus on kuitenkin heikko koko kasvukauden ajan. Silloin patopenkereen rakentaminen onnistuu riittävän roudan aikaan talvella. Talvirakentamisessa tulee erityisesti kiinnittää huomiota riittävään padon ja kaivusyvänteen väliin jätettävään tukipenkereeseen ja tiivistää patopengertä vähän välillä kaivinkoneella ajaen. Talvella patopengertä rakennettaessa on huomioitava, että talvella läjitetty jäinen maamassa painuu sulaessaan paljon enemmän kuin vastaavasta maa-aineksesta sulana tehty penger.
Mikäli patopenkereen rakentamisen tieltä on poistettu puusto, mutta kannot ovat edelleen paikoillaan, tulee kannot poistaa padon etuluiskan ja padon sydämen kohdalta. Kantoja voidaan käyttää patopenkereen takaluiskassa tukemassa patopenkereen rakennetta. Padon etuluiskassa tai sen sydämen kohdalle ei saa jättää suuria määriä materiaalia, joka myöhemmin maatuessaan tai lahotessaan synnyttää vuotokohdan patopenkereeseen. Kantoja voidaan myös sijoittaa kaivusyvänteeseen, jolloin ne hidastavat veden virtausta alivirtaaman aikaan ja kantojen pintaan muodostuvan mikrofilmin ansiosta niistä voi olla myös vesiensuojelullista hyötyä.
Vedensäätelylaitteisto
Vedensäätelylaitteistojen oikeaoppinen mitoitus kannattaa tehdä vähintään kerran 20 vuodessa tapahtuvien huipputulvien varalle. Jos kosteikkoalue sijaitsee taajamassa tai muun tärkeän infrastruktuurin yläpuolella on mitoitus tehtävä kerran sadassa vuodessa tapahtuvan huipputulvan mukaan. Ilmastonmuutoksen myötä on hyvä varautua huipputulvien yleistymiseen. Helpoimmillaan mitoituksen suunnittelu tapahtuu tarkastamalla kosteikon alapuolella sijaitsevan lähimmän rumpuputken koko ja asentamalla vähintään yhtä suurella rumpuputkella varustetun vedensäätelylaitteiston kosteikkoon. Vedensäätelylaitteiston lisäksi tulee kosteikkoon suunnitella ylivirtaamien varalle riittävän leveä tulvauoma tai ylivirtausputki sijoittamalla sen alareuna kaavaillun keskivedenpinnan tasoon tai 20 cm sen yläpuolelle. Patopenkereen läpi asennettavat rumpuputket kannattaa suunnitella vähintään 2 asteen kaatokulmaan, jolloin ne vetävät tehokkaasti.
Mikäli suunnitellun kosteikon alapuolella ei ole rumpuputkia lähellä, voidaan kosteikon vedensäätelylaitteistojen mitoitus laskea valuma-alueen huippuvirtaamien mukaan. Tällöin tulee määrittää muun muassa valuma-alueen pinta-ala, peltovaltaisuus, kosteikon vedenpinnan keskikorkeus, kosteikon vesipinta-alat ja suhteuttaa se vähintään huipputulvien varalle. Tähän löytyy kattavat ohjeet Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen laatimasta Silta- ja rumpurakenteiden aukkomitoitus –oppaasta (doria.fi).
Mitoituksessa voit hyödyntää oheista Excel-laskuria.
Vedensäätelylaitteisto suunnitellaan kohdekohtaisesti. Pienillä valuma-alueilla (< 50 ha) voi vedenpinnan säätelyyn riittää yksinkertaisesti käänneltävä rumpuputki ja sen rinnalle asennettava ylivirtausputki. Vaihtoehtoisesti pienellä valuma-alueella voi käyttää säätösalaojakaivoja, kun vedenpinnan säätely pidetään maltillisena.
Suuremmilla valuma-alueilla valitaan vedensäätelylaitteistoksi puolimunkki tai munkkikaivo riittävän suurella ja tiiviillä lähtöyhteellä ja rumpuputkella. Puolimunkin ja munkkikaivon rinnalle kannattaa lisäksi suunnitella tapauskohtaisesti riittävän leveä ja loivapiirteinen kivetty tulvauoma lujitekankaalla vahvistettuna tai ylivirtausputki. Suunnitelmassa ja viimeistään rakentamisvaiheessa pitää ottaa huomioon lähtöyhteen tiiviys. Tarvittaessa tiiviyttä voidaan lisätä muun muassa solumuovilla. Rumpuputken liitoskohdat vahvistetaan haponkestävillä tai vähintään ruostumattomilla, riittävän paksuilla ruuveilla. Ruuvien pituus valitaan niin, etteivät ne mene läpi asti. Näin niistä koidu haittaa myöhemmin kasvien tai roskien tarttuessa niihin.
Vedensäätelylaitteistot sijoitetaan siten, että ne ovat koskematonta pohjamaata vasten ja helposti hoidettavissa: ei suoraan purkuojaan, vaan sen viereen. Tällä voidaan estää veden oikaiseminen vanhaa uomaa pitkin.
Kosteikon vedenpinnantason säätelyn suunnittelu
Suunnitelmassa on hyvä esitellä eri vedenpinnan tasot. Tärkeintä on kertoa tarkkaan haluttu tai suunniteltu keskivedenpinnan taso ja sen vaikutukset ympäristöön ja hetkittäiset tulvatason vaikutukset. Vedenpinnan tasojen määrittämisessä voidaan käyttää apuna esimerkiksi maanmittauslaitoksen koostamaa laserkeilausaineistoa ja käsittelemällä aineisto paikkatieto-ohjelmistolla (esim. QGIS tai ArcMap) tai käyttämällä apuna paikkatietoikkunan maastoprofiilin määrittämistyökalua. Mikäli kosteikoksi suunnitellulla alueella on ajoittain kausikosteikko, voidaan vedenpinnan taso määrittää maastosta mittaamalla tasolaserilla ja suhteuttamalla se N2000-korkotasoon paikkatietoikkunan avulla. Maastosta ja kartalta löytyvillä selvillä kiintopisteillä voidaan verrata tasolaserin ja laserkeilausaineiston paikkaansa pitävyyttä.
Tulvauoma
Tulvauoma kannattaa suunnitella luontevaan paikkaan, jossa maanpinnantaso on hyvin lähellä tulvauoman tasoa. Mikäli suunnitellulla kosteikkoalueella on luontaisesti olemassa kausikosteikko, voi keväällä tarkastaa maastosta merkkejä luontaisesta tulvauomasta. Tulvauoman rakentamisessa on tärkeää huomioida sen riittävä loivuus. Sen yli olisi hyvä päästä ajamaan traktorilla, kun patopengertä hoidetaan. Tulvauoman kaatoluiskan kaltevuuden tulisi olla hyvin loiva, enintään 1:10 korkeuteen nähden. Uomasta kannattaa rakentaa hieman U-mallinen, niin että sen sivuluiskien kaltevuus on vähintään 1:3 korkeuteen nähden.
Tulvauoman pohjalle laitetaan lujitekangas ja sen päälle karkeampaa ja isompaa louhekiveä tai luonnonkiveä. Lopuksi päälle levitetään hienompaa tuhkasoraa, joka tiivistää kivien raot. Lujitekangasta ja kivimateriaalia on syytä levittää myös patopenkereen reunoille riittävältä matkalta eroosion estämiseksi.
Vesien ohjaaminen
Vesien ohjaaminen kosteikkoon ja sieltä pois tulee suunnitella tarkasti.
Jos kosteikon valuma-alue on liian pieni, voidaan vettä ohjata kosteikkoon muualta. Esimerkiksi ohjaamalla kosteikon ohittavasta ojauomasta vettä kosteikkoon maanpinnan alla menevän putken kautta tai avo-ojalla.
Vaihtoehtoisesti kosteikkoon voidaan johdattaa lisää vesiä vain tulva-aikoina asettamalla kosteikon vieressä olevaan ojauomaan korkeammalle tasolle ylivirtausputki, joka viettää kosteikkoon patopenkereen läpi. Ohjattaessa vesiä putkien kautta ylemmältä tasolta voidaan välttää vedenpinnan nostamisen haittavaikutuksia, koska kosteikko ja sen vaikutusalue voidaan rajata suurimmalta osin tai kokonaan patopenkereen sisäpuolelle. Samalla saadaan vesiensuojelullisia hyötyjä, kun tulvavirtaaman aikaisia, paljon kiintoainesta sisältäviä ja ravinnepitoisia vesiä saadaan ohjattua kosteikkoon puhdistumaan.
Mikäli alueelta löytyy valmiiksi kattava sähköverkko ja pumppaamo, jonka tarkoitus on auttaa pitämään peltojen kuivatusta yllä, voidaan vettä johdattaa erillisestä uomasta pumppaamalla sitä kosteikkoon. Kosteikossa voidaan pitää tällöin huomattavasti korkeampaa vedenpinnan korkeutta verrattuna muuhun tilanteeseen. Vedenpinnan nostovaikutukset pysyvät padotun kosteikon sisäpuolella. Samalla vesiensuojelu paranee, kun pumppaamon vesiä voidaan puhdistaa kosteikossa.
Tapauskohtaisesti kosteikkoalueille voi kosteikon perustamisvaiheessa rakentaa mutkitteleva, kapea, noin 30–50 cm leveä ja enintään 50 cm syvä alivesiuoma läpi kosteikon kaivusyvänteiden, joissa muuten vesi ei vaihdu. Vastaavia syvänteitä ovat pesimäsaarien tai patopenkereen kaivusyvänteet. Tällöin syvänteiden veden vaihtuvuutta saadaan lisättyä alivirtaaman aikaan ja kosteikon vedenpinnan ollessa matalimmillaan. Veden virtauksen lisäämisellä pystytään ennaltaehkäisemään mahdollisen seisovan veden aiheuttamia happikatoja syvänteissä eri vuodenaikoina. Samalla pystytään parantamaan kosteikon ravintoverkkoa.
Ojien tulppaus
Kosteikkoalueella olevien ojien tulppaus kannattaa ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa ja toteuttaa huolella. Vedellä on tapana löytää oikoreitti vanhaa ojauomaa pitkin. Ojauomaa tulpatessa on tärkeää putsata tulppauskohta kauttaaltaan sinne kertyneestä kasvillisuudesta ja lietteestä. Kun liete on saatu pois, patopenkereen etuluiskan kohdalle kaivetaan vähintään 50 cm syvyyteen kapea syvänne.
Ojauomaan levitetään lujitekangas siten, että se on noin puolessa välissä patopenkereen keskikohtaa ja lujitekangasta jää riittävästi yli etuluiskalle. Maamassasta muotoillaan patopenkereen sydän lujitekankaan päälle. Kun sydän on saatu tehtyä, lujitekangas nostetaan etuluiskan sydämen päälle tukemaan rakennetta. Lujitekankaan päälle laitetaan pintamaata ja muotoillaan patopenkereeseen, loivat luiskat kauhalla tasoittaen. Mikäli vesi nousee tulvalla ojaa pitkin tulppaa vasten myös alavirran puolelta, on lujitekangas järkevää asentaa molemmille puolille tulpan sydäntä. Menetelmällä estetään tulpan murtuminen, oli vesipaine kummalla puolen tahansa patopengertä.
Pesimäsaaret ja vedenohjausniemekkeet
Pesimäsaaret kannattaa lähtökohtaisesti toteuttaa veden eroosiota kestävistä materiaaleista, kuten alueelta löytyvistä kivilohkareista. Kivilohkareista kasatut pesimäsaaret ovat hyviä pesimäpaikkoja etenkin naurulokeille. Kivisaaret ovat käytännössä ikuisia, mutta myös helppohoitoisia ja säilyvät avoimina.
Kosteikkoalueen suuria puunkantoja voidaan myös hyödyntää pesimäpaikkojen teossa kasaamalla kantoja ja painamalla niitä kaivinkoneen kauhalla tiukasti maapohjaan. Kantojen päälle voi asettaa hieman pehmikettä, kuten turvetta tai muuta alueelta löytyvää maa-ainesta, jotta ne soveltuvat monipuolisemmin vesilintujen pesintään.
Mikäli kosteikon pesimäsaaret toteutetaan pohja- tai pintamaa-aineksesta, on tärkeää tehdä ne patopenkereen perusperiaatteita noudattaen. Pesimäsaaren sisään muotoillaan pohjamaasta saaren ”sydän” pohjamaata vasten. Sydämen päälle kasataan lopuksi pintamaasta loivapiirteiset pesimäsaaren reunat. Saaren luiskien tulee olla vähintään kolme kertaa niin pitkät kuin saari on korkea.
Maamassasta rakennettuihin pesimäsaariin alkaa nopeasti kasvamaan taimia. Ajan kanssa ne vähentävät saarten avoimuutta ja haittaavat vesilintuja, kun kosteikon keskelle tarjoutuu petolinnuille hyviä tähystyspuita. Saarten kasvillisuus ja mahdollinen puusto tulisi siksi pitää mahdollisimman matalana. Pesimäsaarten kannattaa olla rakenteeltaan yksinkertaisia ja luiskien kaltevuus toteuttaa niin, että niitä voidaan tarvittaessa hoitaa koneella. Sijoituspaikka on hyvä valita niin, että kosteikon ollessa kuivana saariin pääsee kuivin jaloin helposti.
Maamassoista tehdyt saaret tulee tukikylvää monivuotisella heinäsiemenseoksella heti niiden valmistumisen jälkeen. Monivuotinen heinäkasvillisuus kilpailee tehokkaasti puiden taimien kanssa ja pidentää saarten raivaustarpeen väliä. Lisäksi saarten pitää olla kasvittuneita ennen kuin vedenpintaa voidaan nostaa, jotta eroosion kestävyys olisi mahdollisimman hyvä.
Vedenohjausniemekkeet ovat veden ohjaamiseen ja oikovirtausten estämiseksi tehtyjä rakenteita kosteikossa. Ne voivat olla yhteydessä patopenkereeseen, jolloin ne eivät ole saaria. Vedenohjausniemekkeet perustetaan vastaavia periaatteita noudattaen kuin patopenger. Rakenteet eivät kuitenkaan ole yhtä kriittisiä kuin patopenkereissä, sillä murtumisesta huolimatta vesi pysyy edelleen kosteikossa.
Vedenohjausniemekkeet kannattaa suunnitella suoriin muotoihin, jotta ne pysyisivät helppohoitoisina. Niemekkeet voidaan toteuttaa harjaleveydeltään hieman kapeammaksi kuin patopenger, jos ne halutaan hoitaa käsin. Vedenohjausniemekkeissä pajukon kasvu ei haittaa, koska rakenteet eivät vaikuta veden pysymiseen kosteikolla. Päinvastoin matalakasvuinen pajukko voi tarjota suojapaikkoja vesilinnuille.
Mikäli pesimäsaaria tai vedenohjausniemekkeitä on tarkoitus tehdä turvealueiden saroille, kannattaa ne toteuttaa sarkojen myötäisesti siten, että ne pystytään hoitamaan traktorilla ja murskaimella. Tällöin saaret voidaan rakentaa turpeesta kasaamalla maa-ainesta saran päälle ja ajamalla muutaman kerran kaivinkoneella niiden yli. Kumpareet tulee kylvää välittömästi niiden valmistumisen jälkeen ja antaa kasvittua ennen kuin vedenpintaa nostetaan kosteikolla.
Vedenohjausniemekkeet ja pesimäsaaret kannattaa rakentaa pääsääntöisesti siten, että ne ovat noin 20 cm tulvatason yläpuolella. Tällöin äkilliset vedenpinnan nousemiset kosteikossa esimerkiksi ukkoskuuron jälkeen eivät haittaa lintujen pesintää. Osa saarista voi olla myös hieman matalampia, jolloin niiden laet jäävät liejupintaisiksi. Kahlaajat ja erityisesti rantakanalinnut viihtyvät myös tällaisilla saarilla.
Kosteikon hoito
Kaikki rakenteet kannattaa suunnitella ja myöhemmin toteuttaa siten, että niitä on mahdollisimman helppoa hoitaa koneellisesti. Tällöin kosteikko pysyy hyvässä kunnossa myös jatkossa. Huolellisuus suunnittelu- ja rakennusvaiheessa säästää myöhemmin kosteikon hoidossa aikaa ja rahaa. Patopenkereen hoitoon on hyvä kiinnittää huomiota. Sen kasvillisuus kannattaa pitää puuttomana ja matalakasvuisena, jotta siihen ei muodostu myöhemmin murtumia tai vuotokohtia.
Huomioi suunnitelmassa hoidon osalta ainakin nämä:
- Vedenpinnan säätely kosteikon valmistuttua
- Vedensäätelylaitteistojen hoito tai tarkastukset
- Patopenkereen, vedenohjausniemekkeiden ja pesimäsaarten hoito. Esimerkiksi laidunnus tai koneellinen hoito
- Kalaston poisto
- Pienpetojen pyynti
- Syvänteiden lietteen ajoittainen tyhjennys. Lietettä voi käyttää esimerkiksi patopenkereen korottamiseen
- Puuston poisto ja avoimuuden ylläpitäminen
- Kestävä metsästys
Kustannukset
Kosteikkosuunnitelmaan tulee sisällyttää karkea kustannusarvio ja ulkopuolista rahoitusta haettaessa kustannuksista vastaava taho. Kustannusarviot kannattaa pyöristää mieluummin hieman ylöspäin kuin alas, sillä toteutusvaiheessa muuttuvia tekijöitä on paljon. Putkien ja muiden tarvikkeiden ajantasaisia hintoja voi tarkistaa rauta- ja puutavarakauppojen verkkosivuilta.
Kaivutöiden kustannukset määräytyvät pitkälti saatavilla olevan kaluston ja maapohjan kestävyyden mukaan. Patopenkereen hintaa voidaan arvioida siihen tarvittavan massan mukaan. Patopenkereen massan tarve pystytään laskemaan tilavuuden mukaan käyttämällä apuna nelikulmion ja suorakulmaisen kolmion laskentakaavoja pinta-alan määrittämiseen. Ojan kaivukustannukset määräytyvät myös konetyön hinnan mukaan. Karkeasti arvioiden 18 tn. kaivinkoneella pystytään kaivamaan ojauomaa noin 100 m tai siirtämään noin 50–60 m3 maata yhden tunnin aikana helppokulkuisessa paikassa. Mikäli maapohja on märkää ja upottavaa, on syytä kustannusarvioinnissa ottaa tämä huomioon ja kasvattaa tarvittavien työtuntien määrää.